Poikani on usuttanut minua kirjoittamaan blogia, sitä on jatkunut jo pari kuukautta. No sitten löysin nämä Vuodatus sivut ja alotin, vähän ontuen, mutta aloitin.

Sitten oli seuraavan askeleen vuoro, avata blogi jossain kansainvälisemmässä, sillä olen aikalailla yhteydessä myös Italiaan, mikä mielestäni on itsestäänselvyys. Tätä Vuodatusta ei varmasti italialaiset ystäväni edes osaa etsiä, mistä he edes tietävät suomalaista sanaa Vuodatus. No nih, aloin väsäämään itselleni blogia, mutta siinä blogia väsätessäni nousi mieleeni, että Herran vuonna 2006, minulla oli blogi ja kirjoittelin sinne aikalailla. APUA, en muistanut blogin nimeä, en omaa käyttäjänimeä, en mitään. Aloin etimään kissojen ja koirien kanssa ja HEUREKA, eilen löysin blogini. No se ei riitä, sillä löysin blogini ulkopuolisena, eli saatoin lukea, mutta en kirjoittaa, eli en voinut tehdä mitään sellaista, mitä omassa blogissa voi tehdä. No nih ja sitten alkoi kadonneen salasanan metsästys. Juuh tiedän ettei se sinäänsä ole hirmusen vaikeea, kunhan pyytää lähettämään sähköpostiin, mutta näinä vuosina minulle on kerääntynyt useita sähköpostiosoitteita. Monia käytin töissä ja monia yksityisesti ja toden totta, muistan niistä vain ne pari, päivittäin käytössä olevaa. Tiedän, nyt joku naurahtaa ja ajattelee "voi vanhusta, on tainnut Alzheimer iskeä"..... Juuh toden totta, sitä pelkään itsekin. Kuin Don Quijote e Sanco Panza hyökkäsin näkemättömän vihollisen kimppuun.... tai aivan kuten heillä oli tuulimyllyt, minulla oli tuntematon serveri.
Tämän aamun taistelin ja lopulta mutkien kiemuroiden "HELP mitä tää merkitsee, APUA en tajua, miksi tota kystään, miten toi menee, mikä ihmeen kayttäjänimi jne" kaikkien näiden kautta sain kun sainkin tilini takaisin ja alan, tai paremminkin jatkan kirjoittamista siellä.

Juuh, tiedän en tee penninedestä haittaa kellekään, sillä oletan että jos täällä on käynnyt 1-2 lukijaa, saan olla onnellinen, mutta kuitenkin halusin jakaa tämän riemu uutisen teidän kanssa. 

Lisäksi luin pienen tarinan, joka olin kirjoittanut vuosia, vuosia , vuosia sitten ja jonka olin täysin unohtanut. Liitän sen tähän.
Kiitän teitä pari hassua lukijaa ja toivottelen teille tuulta purjeisiin. Saatan hyvinkin kirjoitella vielä täälläkin, mutta sen näkee !
 

khaàdrah

Julkaistu 6 toukokuun 2007

Lapsi oli syntynyt, ehka hieman kiireelle, mutta terveena ja hyvinvoivana.

 

Syntymalahjaksi han oli saannut khaàdrahn. Sita ei moni saa, vain harva. Etukateen siita ei kukaan tieda, se vain tapahtuu. Joskus ilmassa leijaille sanomaton ja siita saattaa aavistaa, mutta kenellekkaan ei siita kuuluteta, se vain tulee jaadakseen.

 

Aidinmaidon aikaan khaàdrahn tarkeys elamassa ratkeaa. Joko siita tulee erittain tarkea osatekija, tai sitten jaa elaman syvempiin syovereihin ja aika ajoin ehka tulee ilmi.

 

Pienokainen oli syntyessaan terve ja hyvinvoiva, mutta hiljalleen alkoi hiipumaan ja altistumaan kaikille ulkopuolisille arsykkeille. Kodin jatkuvina vieraina olivat taudit, kivut ja karsimys.

Aiti usein katsoi saalien sairasta lastaan. Hanen ajatuksissaan pyori huoli lapsen tulevaisuudesta…. oliko sita ja jos oli, millainen ?

Parantavat ihmeidentekijatkin toivottomana pyorittivat paataan. He yrittivat yrteillaan, poppakonsteillaan, paransivat pienokaisen  hetkeksi, mutta pian taas oli uusi sairaus iskenyt.

Kuitenkin lapsi oli sitkeaa tekoa, kaikista haavereista huolimatta han kasvoi, varttui ja vahvistui paiva paivalta.

Hiljalleen hanen vakaviin silmiinsa saapui hymy ja hanen herkka vartalonsa alkoi notkistumaan kuin nuoren peuran.

Khaàdrahn lisaksi han oli saannut syntyessaan myos muskhmushin. Erikseen saattoivat olla  hyviakin ominaisuuksia, mutta yhdessa tuottivat suurta ristiriitaa siihen elamaan, joka niila molemilla oli hoystetty.

Kasvaessaan han kuitenkin tunsi etta jotain oli jossain, hanelle ymmartamatonta, koskematonta, kasittamatonta, selittamatonta…  kuitenkin  aina lasna, outo elamantoveri, tietous tietamattomasta.

Enaa ei sairaudet koputelleet ovelle, eika taudit olleet vieraina.

Kaikki tuo, oli vain muistoissa hanen kirmailessa kesaisilla nurmilla, vihrealta tuoksuvilla metsapoluilla tai iloisesti nauraen ja nauttien lumienkelin teosta, jotka saivat hanen muotonsa.

Ne olivat aikoja jotka jaivat sinne kuusikkoihin ja lepikkoihin ajan hunnun hamaraan katveeseen, metsapolkujen hiekan narskuntaan.

Ainoa varmuus kuitenkin hanen elamassaan oli khaàdrah, vaikka sekin vain hanen tiedottomuudessaan.

Aikoina kun han aloitti kulkunsa jo edenneella tiella, usein se  ilmoitti aina vain vahvemmin olemassaolostaan, sen kanssa oli  opittava olemaan, se oli hyvaksyttava ja siita oli tehtava osa elamaa.

 

Kuitenkaan se ei  aina ollut helppoa.

Oppia, mita kukaan ei opeta, hyvaksya, mita kukaan ei selita, elaa elamaa, jota omaksi ei tuntenut.

 

Han nousi vuorille, han laskeutui laaksoihin.

Han eli auringossa, han nautti sateista.

Han oli osa luontoa sen kauneutta, ajatusta sen syvyytta.

Eraana kauniina paivana han ymmarsi olevansa matkalla, mukanaan vain khaàdrah.

Kyynelten noustessa hanen silmiinsa, hanet valtasi tietous sen suuren seikkailun alusta, jolla ei olisi loppua vasta kun laiva laskisi purjeet ja ankuroisi satamaan, missa voisi aloittaa uuden elaman.

Hiljalleen han hyvastelin kaiken sen mika rakasta hanelle oli ollut. Niityt, lehdot, kalliot ne saivat uuden paikan hanen elamassaan, muistin.

Laivan purjeet olivat jo paisuneet tuulesta, oli aika lahtea…..  meri oli avoin ja tyyni.