Kirsukka

Tossa kerroinkin jo aikaa sitten, ettà lòysin vanhan blokini. Kirjoittelin siihen joskus vuonna 2006. Tàmàn kopioin sieltà. Tàssà olen minà joka puhun itseni kanssa lapsena, siis jonkinlainen vuoropuhelu minun ja minun vàlillà. Tàmàn otsikko voisi olla tapaaminen Kirsukassa, lempinimi jota vain àitini kàytti, kun olin pieni.

– Hei moi, tapaammeko Kirsukassa?

– Kirsukassa? Voi en tiedä, siitä on niin pitkä aika, täytyy myöntää hieman arastaa, ehkä liikaa muistojakin… Aivan heti nousee mieleen äidin sylin lämpö, sitä lämpöä ei ole ainoankaan miehen syli voittanut ja sitten ne rehelliset, kauniin siniset silmät, jotka katsoivat rauhallisina, rauhoittaen ja niin viisaina, ihan totta vähän arastan.

– Juuh, muistatko kun keittiöstä kuului kattiloiden ja kansien kolinaa, niinä iltoina kun äiti oli kotona. Lämpimien peitojen alle oli niin hyvä nukahtaa, noiden äänien saapuessa aisteihin, ne sai maailman tuntumaan niin varmalta paikalta. Kuinka kauniita olikaan kaikki nuo hetket.

– Muistatko sen kurkiauran joka lensi syksyisen sateisella taivaalla kohti etelää, kuinka aatokset lensivät auran mukana ja maikka sai hepulin kun en kuunnellut keskittyneesti matikan ihmeitä vaan killittelin lumoissani taivaalle. Sitten faija tuli hieman jurrissa kotiin ja oli vihainen kun matikka ei sujunut. Muistatko myös kun hän sanoi että jos en opiskele, äiti ja hän ottaisivat mun tilalle sen pienen vaalean pojan, jonka kuvaa hän kantoi lompakossaan. Kuinka vihasinkaan häntä noiden sanojen vuoksi….. muistatko?

– Kirsukka on muuttunut siita paljon.

– Niin noh, eihän Kirsukkaa oikeastaan enää olekkaan, on vain muistot.

– Kun sinne pääsisikin takaisin, Juhannuksen kuulaisiin öihin, hetkiin jotka saivat kauneudellaan itkun purkautumaan pienestä sielusta ja hiljalleen laulamaan sisällä, syvimmässä olemassaolon onnesta, eikä se ollut edes laulua vaan suoraa huutoa "….nuoruutta soipi viidat ja haat, nuoruutta niistä itsekkin saat, siis riemumiellä laula sä siellä, nuoruus on suurin lahjoista maan…"

– Hyvä Jumala, ei ikinä uskoisi etta sinä olet minä ja minä sinä, jos ei olisi noita muistoja jotka yhdistävät. Olit niin kaunis, herkkä, puhdas…. Kirsukka oli salattu puutarha, paikka minne saattoi paeta ilkeältä maailmalta.

– Se oli magiaa, muistan kun ei ollut telkkaria, kurkistelin Philips- radion vihreään valoon, kun se oli päällä, olin aivan varma että jos hartaasti ja keskittyneesti sinne tirkistelee, sieltä näkyy telkkariohjelma.

– Tuijotin hartaana myös sitä pimeää metsäpolkua iltaisin, olessani yksin ja odotellessa etta äiti tulisi kotiin. Silloin tällöin taisi itkukin päästä, joskus vain se yksinäisyys painoi aivan kamalasti.

– Voi juku, sellaista se elämä oli Kirsukassa, nyt ei enää ole edes niita tärkeitä ihmisia, kaikki lähteneet. On jäännyt vain suuri kaipaus ja muistot…. täytyy myöntää, tämä on sitä todellista yksinäisyyttä.

– Uskotko, kuulen vieläkin äidin äänen, kuten silloin uneni läpi, kun hän herätti kouluun… Kirsukkaaa herää, sun täytyy nousta kouluun. Hei Kirsukkaa on aika nousta ylös… Kirsukkaa herääppäs nyt… hei Kirsukkaaaaaaaaaaaaaa…….