Muutama päivä sitten, kun luin uutisen Strombolin räjähdyksestä, mieleeni nousi hyökyaallon tavoin tuhansia ja taas tuhansia muistoja.

 

Elimme Herran vuotta 1985. Monien itkujen, naurujen, vaikeuksien jälkeen soutelin hieman tyynemmillä vesillä. Olin tavannut nuoren miehen (tänään kai heitä kutsutaan toy boyksi). Hän oli upean komea ja luonteeltaan hillitty, hieman sellainen teddy bear´in tyylinen.
Aivan ensimmäisenä rakastuin silmittömästi hänen sukunimeensä, jonka näin uuden asuintaloni summerissa. Mieleeni nousi ajatus "Wow, ton miehen haluan saada itselleni" tietämättä kuka mies oli, mistä tuli ja minne meni, oliko aviossa, kuinka vanha, perheellinen..... pidin vain hänen sukunimestään tosi paljon. Tällaista  sattui Herran vuonn 1985.... siitähän on kulunut jo yli 30 vuotta, eikä tuo komistus enää kuulu  elämääni, mutta kaksi lasta ja muistot ovat jääneet niiltä ajoilta.

 

Vuonna 1986 päätimme mennä Eolian saarille viettämään pienen loman, vain pitkän viikonlopun, ei mitään sen kummempaa. Saarista valitsimme Vulcanon, vaikka tulivuori, joka sitä hallitsi, olikin osoittanut aktiivisuuden merkkejä. Kuitenkin  Vulcano tuntui oikealta paikalta. Sinne oli laivayhteys ja hotelli, mitä pienemmillä saarilla ei ollu, jotkut olivat ilman sähköä ja majoittumiseen piti käyttää kalastajien mökkejä, joita saattoi saada vuokralle, riippuen sesongista.
Tuolla ihanalla paratiisisaarella kihlauduimme. Kävimme myös, nyt surullisen kuuluisalla Strombolilla soutuveneellä, mutta päämajaa pidimme Vulcanossa.
Vulcanon hiekkarannalla oli rikkipitoisia mutakylpyjä, siis luonnollisesti syntyneitä, tulevuoren sisältä purkautui lämmintä rikkipitoista vettä ja mutaa (saatatte arvata mikä on tulijan reaktio, sillä ilma haisee aivan sietämättömälle..... onneksi siihen tottuu nopeasti). Oli ihanaa istua mutalammikoissa, voidella rikkimutaa koko vartalolle ja kasvoille, sen terveyttävä vaikutus on tunnettu jo tuhansia vuosia. Tuoksu jäi iholle ja vaatteisiin pitkäksi aikaa.
Pienen hotellimme lähellä olevaan rantaan oli mahdotonta mennä uimaan, sillä ranta oli täys pienen pieniä geysireitä (minä kutsun niitä tyhmyydessäni geysereiksi, sillä en tiedä kuinka muuten kutsua niitä) pieniä reikiä rantavedessä jotka pulppusivat tulikuumaa vettä. Hotellissa varoitettiin, että vaikka löytäisimme sopivan kohdan, hetken kuluttua takamustemme alla saattaisi avautua uusi reikä ja siinä polttaisimme takamuksemme ja silloinen sulhoni perhekalleuttensa. Joten emme uskaltautuneet  aluksi mereen uimaan. Seuraavana päivänä meille neuvottiin menemään alla spiggia nera, eli mustalle rannalle. Mikä oli silloin aikamoinen vaelluksen takana. Ensin ylös tulivuorta  ja sitten toisella puolella saarta alas. Auto piti jättää suht pitkälle ja sen jälkeen laskeutua, jonkinlaiseen solaan, jossa oli mustaa vulkaanista hiekkaa. Laskeutuessamme, tutustuimme kesyyn ja puhuvaan harakkaan, hän piti meille seuraa,  pysähtyessämme huilaamaan hetkeksi,  se oli tosi iloista seuraa, juttua riitti ja vielä jatkaessamme matkaa perään huudellen kutsui takaisin.
Päästyämme mustalle rannalle, olimme yksin siellä, vaikka olikin toukokuu ja turistit olivat jo vallannet saaren, mutta tuo musta ranta oli tuntematon kaikille. Rannalla oli käärmeen nahka, joka ei kauaa siinä ollut ollut. Siis emme olleet yksin, tuolla postimerkin kokoisella rannalla..... jossain oli käärme. Nyt kun ajttelen sitä, en tiedä kuinka pystyin olemaan rannalla kaikessa rauhassa ? Luojan kiitos, kaveri ei tullut tekemään tuttavuutta.

Sulhoni oli kova poika kalastamaan mustekaloja, mutta sinä päivänä hän ei kalastanut, tai kalasti leikisti.... sanan varsinaisessa merkityksessä, hän siis leikki niiden kanssa hetken ja sitten laski ne vapaiksi. Hän ei käyttänyt harppuunaa, eikä veistä, otti niitä kiinni, leikkitteli  ja vapautti. Mustekalat ovat hurjan leikkisiä ja seurallisia, kun tajuavat ettet ole siellä vedessä tekemässä pahaa heille. Ei turhan vuoksi sanota, että mustekalat ovat todella viisaita eläimiä ! 
Sinä päivänä yksi vonkale rakastui kumpaniini, eikä lopulta halunnut lähteä millään. Se imeytyi lonkeroillaan häneen kiinni ja valtavan työn jalkeen, kun oli saatu yksi lonkero irti hänen vartalosta ja alettiin irroittamaan toista, ensimmäinen olikin jo imeytynyt uudestaan. Kun sitten vihdoin ja viimein hän pääsi eroon vonkaleesta, oli hänen ylävartalo aivan täynnä "fritsuja". Mustekaloilla on valtavat voimat lonkeroissaan ja tämä kaiken lisäksi oli iso yksilö, joten tuntui melkein mahdottomalta päästä siitä eroon. No niistä imukuppien jäljistä sitten kuultiin kavereilta ja perheeltä: menitte kihloihin, Eolian kuumat yöt ja poikaraukka täys  fritsuja...... ei kukaan uskonut todellista kertomusta,  mutta onneksi kuitenkin tapahtuneesta on valokuvia, eli todistusaineistoa on tapahtuneesta  ! Kuitenkin nuo imukuppien jäljet, olivat todella juuri kuin fritsuja.

 

Tällaisen muistojen ketjun tuo Strombolin räjähdys sai mielessäni heräämään. No oli siinä paljon muitakin mietteitä ja muistoja, mutta en jaksa, enkä pysty kirjoittamaan kaikkia.

 

Kun heräsin ajatuksistani, tajusin "HEURECA en vihaa Sisiliaa", päinvastoin minulla on valtava ikävä  ja positiiviset tunteet sitä kohtaan.  No tuo viha ehkä on hieman liian suuri sana, mutta tajusin että katkeruuteni saarta kohtaan oli hävinnyt. 

 

Olen elänyt vuosikymmeniä vuosia valtavan vihan ja raivon saattelemana. Kaikki mikä mitenkään oli Sisilian kanssa tekemisissä oli kauheaa,  raskasta sulattaa, epämiellyttävää muistella, ei koskaan enää..... ja nyt  aivan yksi kaksi, ei enää mitään negatiivisiä tunteita. Tajusin että vihani kohde on ollut väärä, ei Sisilia ole minulle mitään pahaa tehnyt, vaan määrätyt sisilialaiset.  Sisilia on ja tulee aina olemaan se Välimeren neito, se persikkaposkinen tytär..... helmi meressä.

 

Samalla nousi valtava halu ja kaipuu palata Sisiliaan, käydä paikoissa jotka ovat olleet rakkaita minulle, jotka ovat jakaneet kanssani 21 vuotta elämästäni. Tervehtiä kunnioituksella Etna, tuo tuprutteleva vanha täti. Kävellä Catanian kuumia katuja, moikata laavan alle peittynyttä ja sieltä esiin uudelleen kaivettua antiikkia Cataniaa. Käydä ihmettelemässä Viale Kennedyä, jossa elin hyvin intenssiivisen rakkaustarinan, miehen kanssa jota olen aina kutsunut elämäni suureksi rakkaudeksi..... mutta kaikesta tästä  kerron joskus toisten..... EHKÄ.

 

 

Trinacria, Trinacria
           Valimeren persikkaposkinen tytar.

Neitsytkammiosi tuoksui sitruunalle
ja haissasi kannoit 
       appelsiinikukkahuntua.

Yolla asetit nahtavaksi
       veren tahraaman lakanan,
    menetetyn neitsyytesi vakuudeksi.

Opetit minulle
      etta
julmimmat mainingit saapuvat
    ihmismeresta
        ja
koventaen huulesi kauniin kaaren,

kuiskaten,

paasi alas painaen,
      kerroit mita on omertà
    tuo noyra hiljaisuus
yhteiskuntaasi kalvava syopa
   jonka salakavaluuden tuntee vain Sisilia.

Trinacria, Trinacria
   neito meressa
kielletty hedelma
      Edenin puutarhassa.