Heissan tulin käväisemään. Kuten kerroin, kirjoittelen nyt noin 12 vuotta vanhaan blogiini ja yritän saada sen uudestaan elämään. Poikani on suurin fanini ja tökkii minua eteenpäin. 
Kuitenkin tuli halu käydä moikkaamassa tällä puolella myös, sillä jotenkin tämä blogi on antanut minulle halun aloittaa kirjoittaminen taas kerran.

Tänään olin kirkossa veisaamassa Hoosiannaa *huoh*. Aloin veisuun kyyneleet silmissä, sillä muistoissa palasin lapsuuteen, joulun odotukseen, jossa oli mukana koulu, luokkakaverit, pihapiirin kaverit, oli se lämmin oma koti joka lapselle oli lämmön ja rauhan tyyssija ja äiti..... äiti on poistunut ajattomaan melkein kolmekymmentä vuotta sitten, enkä vielläkään ole saanut katkaistua napanuoraa.

No tuo Hoosiannasta..... rakastan sitä !!

Vuosia sitten olin juuri tähän aikaan vuodesta Suomessa. Se oli aikaa kun kirjoitin runon runon perään, jos niitä nyt runoiksi voi kutsua. Tänään kirjoittaessani post´ia katselin menneitä kirjoituksiani ja sieltä löysin tämän runon, jonka nyt haluan jakaa kanssanne.

Elämässäni oli silloin ihminen, joka poikani tavoin yritti saada minua kirjoittamaan, mutta kun ei niin ei... Kun ei ole itseluottamusta niin minkäs teen, mutta täällä anonyyminä voin kirjoittaa sen, mikä hyvältä tuntuu juuri tällä hetkellä.

Siis kiitos hänelle, minun omalle Federico Garcia Lorcalle ja hänen kovapäisyydelleen saada minut kirjoittamaan.

 

Fede

Federico Garcia Lorca
istahti pöydän toiselle puolelle
minua vastapäätä
Porautuen tummilla, palavilla silmillään sisimpääni ,
huudahti äänekkäästi Holà,
otti käteni luisevaan käteensä
ja kehräten lausui:
kirjoita armaani, kirjoita.