olin kohdannut Akillen kantapääni.

Riacen pronssisoturin
joka menneisyyksistäni
palasi hakemaan omansa.

Mielessäni kaaos
eika selityksiä kirjoissa.

Olitko Tideo,
ei,
et niin julma
et niin verellinen.

Olit Anfiarao
ikuisuuksien sanankantaja.

Katseesi 
täysin tuntematon ja 
kuitenkin, 
elämissäsi vain minua olit katsellut.
Vartalosi
ylvään soturin,
pakarasi
kuin pronssiin valettu,
kasvoissasi
antiikkia heijastavaa kauneutta.

Sinä

Riacen pronssisoturi
kauan olit ollut kaikilta tietämättömissä,
Ionian merenpohjalla lepäämässä.

Nyt

olit palannut luokseni
siittääksesi historiamme jatkuvuuden.